Pelkoa ja kauhua korkeuksissa – miten ihanaa!
Se tunne, kun saa mahdollisuuden kokea suunnatonta pelkoa ja kauhua – mutta turvallisesti! [1] Etukäteen näennäisesti rento kesäreissu perheen kanssa osoittautuikin yhdeksi pelottavimmista kokemuksistani ikinä. Olen haasteisiin kepeästi suhtautuva henkilö, joka uskoo selviävänsä mistä vain tilanteesta, johon joutuu. Olen siis keskiverto kolmekymppinen ”äijä”.
Seikkailupuistohan on alue, jossa on erilaisia ratoja ja tehtäviä korkealla puissa. Radalla liikutaan valjaiden kanssa [2] ja lukittaudutaan vaijeriin [3], joka estää maahan putoamisen, jos ote lipsahtaa. Seikkailijat perehdytetään jo puistoon tullessa oikeaoppiseen vaijeriin kiinnittäytymiseen [4]. Kun koerata on suoritettu hyväksyttävästi, saa siirtyä varsinaisiin tehtäviin. Koerata oli älyttömän helppo ja tässä vaiheessa vielä hymyilytti.
Kapusin siis hyvillä mielin ensimmäiselle radalle, noin kuuden metrin korkeuteen, ja paniikki tuli välittömästi. Siis ihan oikeasti – tuota naruako pitkin pitäisi astua ”tyhjyyteen”? Kaikki hermopäätteet kirkuivat perääntymään, ja usko itseen loppui siihen paikkaan. Asiaa mutkisti se, että kolme jälkikasvulaistani olivat jo ehtineet radan toiseen päähän, eikä perääntyminen siis ollut mahdollista ilman, että menettäisin totaalisesti arvovaltani lasteni silmissä. Kurkkua puristi ja kädet hikoilivat hanskoissa, mutta mentävä oli, tämä helpoin rata siis. Yritin olla ajattelematta, että puistossa oli ajateltu vietettävän muutama tunti.
Homma helpottui sitä mukaa kun keskityin vain seuraamaan poikiani ja pysymään hengissä. Kun valjaiden varmistukseen oppi ja siitä tuli rutiinia, pikkuhiljaa radoista alkoi myös nauttia. Tynnyriradan yli, köysiviidakon poikki, parrurivin halki, pari pientä liukua ja sitten tartsan-hyppy tyhjyyteen – tuo hyppy tosin konkretisoitui minun kohdallani vasta kun takanani olevat seikkailijat alkoivat vilkuilla kelloa ja ottaa katsekontaktia.
Radoilla liikutaan paljon käsivoimien varassa. Noin kuuden-seitsemän radan jälkeen alkoivat hauikset ja ojentajat kysellä, että jokohan riittäisi. Kun jälkikasvu alkoi valmistautua kiipeämään punaiselle radalle, joka oli arvioni mukaan noin sadan metrin korkeudella puussa, huomasin äkkiä, että minulla oli kova nälkä ja oli päästävä heti syömään. Kynsikin oli katkennut [5].
Seuraavina kesinä oli aina puhetta, että milloin mennään taas Flowparkiin(siirryt toiseen palveluun), ja kyllähän siellä käytiinkin uudelleen. Sittemmin on seikkailuratoja noussut ympäri Suomea joka paikkakunnalle. Itse olen selättänyt korkean paikan kammoni vaeltamalla vuoristoissa ympäri maailmaa aina Perun Andeja myöten ja kokeilemalla jokaista vastaantulevaa köysirataa.
Mukavaa kesää kaikille seikkailijoille – pelkoa päin!
Suvi Pasanen
[1] SFS-EN 15567-1 (siirryt toiseen palveluun)Seikkailuratojen rakenne ja turvallisuus
[2] SFS-EN 12277(siirryt toiseen palveluun) Turvavaljaat
[3] SFS-EN 12385-1(siirryt toiseen palveluun) Teräsköysien turvallisuusvaatimukset
[4] SFS-EN 15567-2(siirryt toiseen palveluun) Seikkailuratojen toiminnanharjoittaminen
[5] SFS-EN 17226(siirryt toiseen palveluun) Kauneudenhoitopalvelut